perjantai 5. kesäkuuta 2015

Nuori koiran hankkija, minulla on sinulle asiaa

Koirista luopuminen hyvin heppoisin perustein on pyörinyt viime päivinä kovasti mielessä. Näihin törmää jatkuvasti kun koiramaailmaa seuraa - varsinkin erinäisiä palstoja joissa koirille etsitään uutta kotia. Nuoria koiria päätyy kiertoon kun elämän tilanteet muuttuu ja tulee niitä kuuluisia pitovaikeuksia.  Vanhemmat, jo perheessä pidempään olleet koiratkin saavat lähdön kun esimerkiksi parisuhteet rikkoutuu eikä erotilanteessa kumpikaan koiraa haluakkaan. Samoin - koira saattaa saada lähdöt kun elämään tulee uusi ihmissuhde joka ei olekkaan innostunut koirasta.

Koira on oikeasti pitkä sitoumus. Miksi asiaa ei ymmärretä? Jos koira on hankittu pentuna niin miten voi olla että koiran ollessa 8 kk vanha elämäntilanne on muuttunut niin oleellisesti että koirasta pitää eroon päästä? Siis ymmärrän kyllä varsin hyvin jos jotain todella mullistavaa tapahtuu - mutta harvemminhan tästä on kyse. Usein nämä muutokset elämäntilanteessa ovat juuri näitä "muutinkin kerrostaloon, uusi vuokranantaja ei salli koiria/työaikani pidentyivät/pääsinkin opiskelemaan/aika ei riitäkkään/uusi puoliso ei pidä" ETC ETC! Ja oikeasti te jotka olette valmiita luopumaan koirastanne siksi että elämäänne purjehtii joku uusi ihminen joka ilmoittaa että "en pidä tuosta rakista - lopeta se" niin oikeasti - luuletteko tosiaan että uusi ihmissuhde ei vaadi teiltä jatkossakin kohtuuttomia tekoja vain siksi että haluaa sanella säännöt? Rakkaus ja parisuhteet on kompromissien kauppaa. Jos toista rakastaa ja haluaa aikaa toisen kanssa viettää - silloin ei pakoteta rakasta luopumaan jo olemassa olevista tärkeistä asioista.

No entäs nämä pitovaikeudet sitten? On otettu pentu ja oletettu että oppiihan se vaikka mitä vaikka ei opeteta. Eikä tajuta sitäkään että pennut ja nuoret koirat vaativat aika paljon kärsivällisyyttä. Eikä sitäkään ole mietitty mikä se oma osaamisen taso on koirien kanssa. No onhan se joo mageeta kun nuorella kundilla/kimmalla on se dogo agrentino - katu-uskottavuus ennen kaikkea! Mutta kun ei tiedetä mihin ryhdytään, ei osata, ei olekkaan rahaa kouluttajan apuun niin jopas ollaan taas pulassa ja pitovaikeudet iskee. Pitovaikeuksiin vedotaan jatkuvasti vaikka oikeasti kyseessä on omistajan oma saamattomuus, osaamattomuus ja viitseliäisyys koiran koulutuksessa. Eroahdistuksen takia koirista luovutaan, siinä missä remmiräyhäämisenkin, karkailun, sisälle kusemisen, haukkumisen…. Pitovaikeuksia? Ei todellakaan vaan sitoutumisen puutetta koiraan!

En ole pitovaikeus -
olen vasta nuori 
Oikeesti - minäkin välillä toivon ettei meillä tuota pentua olisi hankittu vaikka nelikymppinen olenkin. No en tosissaan mutta välillä on fiilis että kyllähän sitä ihminen voisi helpommallakin päästä. Meidän pentu on nyt noin 1v3kk ja on oppinut iloisen faktan että piha-aitauksen yli voi hypätä ja mennä omitoimiselle juoksulle esimerkiksi naapurin kukkapenkkiin tai terassille tutustumaan grillin antimiin - karkuun ei lähde mutta joskus se ruoho nyt vaan on sielä aidan takana vihreämpää. Olihan se hauskaa sen ekat pari kertaa kun todettiin että "oho, Musti hatkas taas aidan yli". Mutta siinä vaiheessa kun naapuri palautti pihastaan Mustin pari kertaa saman päivän aikana joutuu toteamaan että "aitamme on liian matala Mustille - rautakauppaan - korkeampi aita". Ei viihdyttävää enää vaan ongelma mikä pitää korjata. Onhan tämä nyt tavallaan pitovaikeus - mutta ei Mustia kotoaan heitetä. Ongelmaan puututaan koulutuksella ja korottamalla aitaa. Karkailun lisäksi Musti tykkää jyrsiä tuoleja. Ja kenkiä. Ja riehua. Nuoren koiran meininkejä joita ilmankin voisi elää - mutta ei pitovaikeuksia jonka takia koirasta luovutaan. Koiran kanssa eteen tulevat asiat ja ongelmat pitää olla selvillä ja pitää olla keinot jolla ne ratkaistaan. Nuoret koirat voi olla kaameita vaikka kuinka aktivoisit - ne on lapsukaisia jotka menee ja kokeilee, tuhoaa ja karkaa. Kärsivällisyyttä tarvitaan.

Nuoret ihmiset erityisesti - te kaikki alle 25-vuotiaat jotka harkitsette koiran ottamista. Oletteko nyt ihan varmoja? On teissäkin hyviä omistajia jotka sitoutuu kuten myös meissä vanhuksissa niitä ketkä ei hyviä olekkaan. Kun te koiraa hankitte ja kasvattajalle tai rescuejärjestölle kerrotte kuinka olette sitoutuneita, osaavia ja taloudellisesti pystyviä takaamaan koiralle hyvän elämän jopa 15 vuotta eteenpäin - oletko oikeasti miettinyt asiaa käsi sydämellä? Nuorena ihmisenä on oikeasti vaikea ymmärtää mitä 15 vuotta elämässä eteenpäin tarkoittaa - tai edes viisi, tai yksi! Sekä se oma osaaminen. Nuoruuden huumassa ollaan kaikki voipia omasta osaamisesta - mutta kun se totuus iskee niin se iskee. Ei me vanhuksetkaan osata kaikkea, eikä mekään voida olla varmoja mitä elämän seuraavan nurkan takana luuraa. Nuorena se elämä kuitenkin on usein sitä että mennään ja tehdään, innostutaan asioista tänään ja huomenna toisesta, kokeillaan ja eletään. Mieti tarkkaan onko se koira oikeasti sopiva asia siihen elämäntilanteeseen jossa itsekin vielä opettelet elämään. Ehkä voisit vaikka toimia väliaikaishoitopaikkana koirille, lenkittäjänä yms ja hankkia oman vasta myöhemmin?



25 kommenttia:

  1. Puhut kyllä asiaa ihan koko tekstillä. Toivottavasti mahdollisimman monelle tämä teksti yltäisi, jos on edes vähän miettimässä koiran hankintaa hieman nuoremmalla iällä..! :)

    VastaaPoista
  2. Puhut ihan asiaa. Joskus kuitenkin ne elämänmuutokset pakottaa luopumaan siitä rakkaasta perheenjäsenestä. Ihan koiran parasta ajatellen. Minusta siinä kohtaa mennään jo liiallisuuksiin, kun koira joutuu olemaan aamusta iltaan yksin, eikä siitä keretä huolehtimaan, kun jossain toisessa kodissa se saisi ansaitsemansa huomion. Tulevaa ei voi ennustaa pentua ottaessa. Vaikka sitä kuinka yrittäisi, voi aina tapahtua jotain, jonka vuoksi ei vain pysty enää huolehtia koirasta.

    VastaaPoista
  3. Asiaa!! Tosiaan mun kaveri (19v) ei aluks ajatellu mihin joutuu lapinporokoiran ja metsästys mixin kanssa. No pari vuotta meni hyvin kunnes alko ilmaantuu eroahdistusta jne muita ongelmia. Joten luopu niistä ok taloon. No nyt sil on kai viel joku sekarotunen ja husky ( husky asunu aina kerrostalossa) pointti täs oli se et teen ite fiksummin. Mulla ei nyt ole rahaa eikä varsinkaa aikaa edes kissalle joka on huomattavasti itsenäisempi kun koira eli entä ditte koira?? (oon siis asunu 17 v kissojen kans) ja ku tuli koira (olin 14) ni se oli alusta asti selvää ettei se oo sama asia. Se kaipas leikkejä, huomioo jne.. ja tiiän et oisin valmis ottaa vaikka sen dogon mut ei ole aikaa eikä rahaa.. oon kouluttanu jo yhen rotikka mixin (helveti jääräpäisen sellasen) se oli ajan ja kärsivällisyyden kysymys.. välillä siihe meni hermot mut koskaan en valittanu.. olin toivonu koiraa siis jo useemman vuoden. Ja ku mun pikkusisko ei enää pystyny lenkittää (liikaa voimaa) ni mulleha se jäi. No nyt ku oon muuttanu omilleni ni ikävä sitä hurttaa on kova (onneks tulee välil hoitoon <3 ) mut pointti oli se etten ryhdy sellasee mihi mulla ei oo aikaa eikä rahaa eikä osaamista. Eikä ny tuu koiraa hetkeen ajan ja rahan puutteen takia. Ja ton jääräpäisen rotikka mixin jälkee oon tullu siihen tulokseen et otan pienen koiran. Yhtälailla tarvii koulutuksen ja kurin ku isoki mut lenkitys on helpompaa ku ei oo voimaa vetää nii paljoo ku joillain isoilla koirilla (staffi ja am.staffi on asia eriksee) mut sit ku ryhdyn siihen ni se pitää 100 % ja se koira pysyy talossa nii kaua ku elää.. ellei sitte synny allergista lasta. Se on sit oma lukunsa. Mut se ku otan koiran sit ku on rahaa sekä aikaa ni ei sitä hirvee keveillä perusteilla aleta luopuu.. eroahdistus loppuu koulutuksella. Ei oo helppoo mut sit ku se on ohi ni se on sen arvosta :) ja kyllä oon fiksu 18-vuotias anteeks itsekehuni mut se et ottaa koiran tai kissan tai minkä vaa lemmikin päähän pistosta ei ole oikein. Se koira kärsii kun vaihtaa kodista toiseen. Eli ei koiraa ellei ole valmis siihe panostaa.

    VastaaPoista
  4. Vähän ykspuolista puhetta, ilmeisesti ihmiseltä, jota elämä ei ole OIKEASTI heitellyt puolelta toiselle. Välillä vaan menee asiat niin solmuun, että jo pelkästään koiralle itselleen on parempi jossain muualla. Toivon oikeastaan, että joskus joudut siihen tilanteeseen - saat vähän näkökulmaa tähänkin asiaan. Enkä sano tätä pahalla, ja tietysti olen sitä mieltä, että vastuu pitää kantaa, miettiä loppuun asti jnejne.. Aina se vaan ei riitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onhan se kummaa kun niitä elämänmuutoksia tuppaa tulemaan siinä kohti kun se koira on noin vuoden vanha :D

      Ja sitten ne oikeat elämänmuutokset? Miten niihin ei osata varautua jos sitä koiraa ottaessa? Jos esim vuoden päästä saa esim opiskelupaikan niin miten se muka ei ollut jo mietinässä sitä koiraa hankkiessa että mihin se koira?

      Olen itse vanhempi kuin kirjoittaja ja en kyllä tähän ihan heti syytä keksi että koirista luopuisin.

      Poista
    2. Mistähän yllä kommentoinut anonyymi tietää miltä puolelta toiselle elämä on minua heitellyt, mitä olen nähnyt ja kokenut?
      Niin - ja jos blogin oikeasti luki ihan ajatuksella niin saattoi huomata että tässä kiinnitettiin huomiota asioihin kun koiria otetaan ja niistä luovutaan hyvinkin helposti asiaa enempää miettimättä ja hyvinkin pienistä ja mitättömistä syistä - tai siksi kun ei jakseta kouluttaa. Elämän isot myllerrykset ovat asia erikseen.

      Poista
  5. Ota myös huomioon se, että kaikille koira ei ole samanarvoinen - tämä on fakta. Metsästäjä ei tee mitään koiralla, josta ei metsälle ole seuraksi, vetokoiraksi ei kelpaa vetämätön, ymmärrätkö mitä ajan takaa? Kaikille koira ei ole se rakas perheenjäsen "lapsi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin - meilläkin asuu kolme koiraa joilla on metsästystausta / metsästäjien hylkäämiä / kelpaamaton koira vaikka metsästysrotu onkin. Yksi on jätetty nääntymään nälkään, yksi heitetty roskalavalle, yksi viety lopetusta odottamaan viimeisillään tiindeenä. Olemme me ihmiset sitten hieno laji! Vaikka samanarvoinen ihmisen kanssa ei nyt olekkaan se kyse - niin olisihan se kiva jos koiraa osattaisiin kohdella kuitenkin muilla tavoin kuin kertakäyttöesineenä ja vaihtotavarana. Koira on kuiten tunteva eläin joka omistaajansa kiintyy. Elävä olento. Harmi - ettei omistajat tunne usein samoin vaan koira on vähän kuin vaate - jos se tuntuu kivalta niin se on kiva - jos se menee pois muodista tai ei enää mahdukkaan päälle niin sen voi antaa pois tai heittää roskiin.

      Poista
  6. Täyttä asiaa Kati!!
    No tässä tarina "elämän heittelystä" ja silti koirista luopuminen ei ollut minulle vaihtoehto!
    Esikoinen syntyi yhtäkkiä muuttoa eri kaupunkiin edeltävänä yönä hätäsektiolla. Yli kaksi kuukautta etuajassa ja tiesin jo yöllä sairaalassa,että tästä jos selvitään,edessä on pitkä sairaala keikka.
    Synnytystä koitettiin ensin normaalista,ja siinä huoneessa maatessa,aina supistusten helpottaessa soittelin ja soittelin. Toinen koira oli sijoitus-narttu ja sen oli muutenkin tarkoitus mennä 3kk:n päästä kasvattajalle,eikun viestiä että koira tuleeki aiemmin. Sitten vaan vanhemmille soittoa 300km päähän että nyt tarviis jonku mennä koirat hakemaan asunnolta ennen muuttomiehiä.
    Tulivat toki ensin sairaalaan, ja sovittiin että koirat menee niille pariksi viikoksi,että saan aikaa tilanteen ratkaisemiseen.
    Hermothan siellä meinas mennä vanhemmilla nuoren pk-koiran teinikohelluksen kanssa ja kaverina vielä vahvasti vartioiva "yhden ihmisen koira",molemmilla kauhee karvanlähtö päällä jne. Ja kyseessä ihmiset joilla aiemmin ollut pystykorva,narussa päivät,yöt sisällä.
    Nuoren sain tosiaan kasvattajalle aikaistettuna,mutta isomman kanssa ei auttanut kun ottaa lainaa ja rakennuttaa sen kestävä tarha ulos vanhemmille ja toivoa että kaikki menee hyvin.
    Olin 2viikkoa itse sairaalassa,jonka ajan koira vietti tarhassa. Sen jälkeen ajoin reilu kaksi kuukautta 12tuntisten sairaalapäivien päälle vajaa 100km vaan jotta koira pääsisi lenkille edes kerran päivässä.
    Koira stressasi,minä itkin kun putous kaks kuukautta,mutta siitäkin selvittiin! Kumpikaan meistä ei traumatisoitunut vaikka pari harmaata karvaa tais molemmille tulla. Rahaa paloi ja univelkaa tuli todella paljon mutta itse olen koirani hankkinut ja nimenomaan 23-vuotiaana jo sitoutunut siihen että koira pysyy,vaikka elämä muuttuu. Ja sitten kun se kolme vuotta myöhemmin mullistui ei käynyt mielessäkään luopuminen.
    Lisätään vielä että siihen kouluttajaankin paloi rahaa koiran ollessa reilu vuotias,koska nimenomaan oma usko omiin kykyihin oli liian suuri rotuun nähden! Nekin pennit raavittiin kasaan ja syötiin itse kaurapuuroa,koska itse olin senkin tilanteen aiheuttanut,ei koira!
    Multa ei riitä ymmärrys lainkaan näihin muutto/opiskelut/kouluttamattomuus selityksiin,koska selityksiä ne nimenomaan on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaan ketjuun huvinvuoksi näin kahden vuoden päähän, ensimmäistä kertaa eli en ole tähän laittanut yhtäkään viestiä ennen tätä. Nimenomaan näin. Sama homma että elämässä ei ole menty helpoimman kautta. Kaksi lasta, molemmilla omat vauva ongelmat. Koira tuli toisen ollessa 8kk. Berni, siis iso ja vallan itsepäinen. Mutta kun koiria oli aina ollut niin iso tyhjä aukko oli, ja se piti täyttää. Olen itse 26v. En missään tapauksessa luopuisi tosta ellei oikeasti tulisi kuolemaan johtava sairaus ja pakkotilanne ettei mies kykenisi koiraa yksin hoitamaan. Tuo koira on minulle henkireikä, se terapeutti. Opettanut hirveästi kärsivällisyyttä. Ei ole kuitenkaan lapsi minulle vaan sielunkumppani enemmänkin. Minulle toinen berni kun edellinen kuoli 11v vanhana. Nyt otetaan kaveriksi sille rescue poitsu, vanhempi ja puhtaasta auttamisen halusta ja haasteista tykäten. Myös koko perheen sitoutuminen koiraan on todella tärkeää. Kun eläin otetaan, siitä pitää huolehtia parhaalla mahd.tavalla. virheitä tekee jokainen mutta niistä pitää oppia, sen olen itsekin huomannut!

      Poista
  7. Kyllä luulisi, että tuohon ikään mennessä näkemyksiä löytyisi enemmän kun vain se yksi ja oikea - naiivi.
    Itse peräänkuuluttaisin kasvattajia enemmän, kai he voisivat ottaa vastuuta kasvateistaan sen verran, että tosiaan tietävät oloista/näistä mahdollisista muutoksista ja reagoisivat niihin. Ja ehei, joku pilkunn*ssija tarttuu tähän "Ai, että kasvattaja siivoaa koiraan kyllästyneen omistajan jätökset vai, ja omistajalla ei olekaan mitään vastuuta, kun ei huvita?". Ei, vaan täytyisi mennä sinne ihan alkujuurille - vastuullista kasvattamista, tarkempaa valvontaa, kenelle koirat menee, yhteydenpitoa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä!
      Mun täytyy kommentoida tähän, että varsinkin rotukoirien kasvattajat ei kyllä helpolla anna esimerkiksi opiskelijoille pentua, elleivät he oikeasti pysty tarjoamaan koiralle hyvää ja tasapainoista kotia. Tuntuu, että seropien ja rescue -koirien hankinta on tehty helpommaksi ja edullisemmaksi, minkä vuoksi koira saatetaan ottaa aika kevyin perustein. Itse jouduin omia koiriani hankkiessa kyllä perustelemaan kasvattajalle ja avaamaan taloudellista tilannettani (opiskelija), kuinka pystyn koirasta huolehtimaan ja tarjoamaan sille aktiivisen elämän.

      Jotenkin pisti niin kovasti silmään, että vain nuoret ihmiset antaisivat koiria pois erinäisillä syillä, mutta ihan yhtälailla ne taloudellisesti vakaat, työssäkäyvät ja perheellisetkin niitä koiria laittavat kiertoon. Kyllä uskaltaisin väittää, että suurin osa nuorista, jotka koiran hankkivat, hoitavat ja kantavat niistä vastuunsa ihan samaan tapaan kuin te "ikäihmiset".

      Poista
  8. Näin 20-vuotiaana koiranomistajana voin sannoo etten tunne yhtään ikätoveriani joka olisi koirastaan luopunut. Tai ottanut koiraa, jos ei siitä oikeasti pysty huolehtimaan. Oma koirani on 2v ja en ikinä ole harkinnutkaan muuttoa sellaiseen paikkaan missä sitä ei voisi pitää. Olen koiran ottanut ja aion pitää siitä huolen niin kauan kun yhteitä taivalta riittää.

    VastaaPoista
  9. Niin asiaa, kuin olla voi. Tänä päivänä sitoutuminen alkaa olla tuntematon asia :( Itse olen nuorena vaihtanut alaa koiran takia ( ulvoi ,kun olin yövuorossa), joutunut jättämään nuoruuden extempore lähdot festareille tai viikonloppueksymiset väliin koiran vuoksi...Sairautta, asunnonvaihtoa, ruuhkavuodet pienten lasten kanssa on koettu...ja koirat siellä seassa henkisinä pelastusrenkaina aina mukana, vaikka rankkaa on ollut. Tällä hetkellä kämppää tuhoaa aikuisten koirien vieressä ihmetellessä pitkästä aikaa pentu...Minulla on ollut 'pitovaikeiksia' viimeiset 35 vuotta.....ja vain sen päivän vaihtaisin pois, kun yksi pitovaikeuteni juoksi auton alle..onneksi selvisi...
    Nuoret ottavat koiran, kun aletaan leikkiä kotia..sitten erotaan ja koira saa lähteä...On varmasti vielä hyviäkin nuoria, mutta usko alkaa mennä...Oma nuoreni on nähnyt ,mitä koiran pitäminen vaatii ja vaikka koiria rakastaa, ei aio pois muutettuaan ottaa koiraa. Kiitos loistavasta kirjoituksesta!!

    VastaaPoista
  10. Mun entinen poikaystävä sai vuosi sitten päähänpiston, että hän haluaa koiran. No koira otettiin mutta sanelin itse pari ehtoa, kun lähden toiseen kaupunkiin opiskelemaan niin koira tulee mun mukana ja jos erotaan niin jää mulle.
    No erottiin jo tossa viime vuoden puolella, ja jouduin asumaan hänen luona monta kuukautta omaa asuntoa etsiessä koska yhtäkkiä häntä ei kiinnostanutkaan hoitaa koiraa, kerran jätin koiran hänelle yhdeksi päiväksi ja kun tulin takas huomasin ettei koira ollut päässyt ulos ollenkaan ja vesikuppikin oli tyhjä..
    Toista kertaa en koiraa jättänyt sinne ja nyt asutaan omillaan, enkä mä koe että joutuisin luopumaan mistään koiran takia? Aikataulut pitää toki järkätä koiran mukaan!
    Olisin muuten muuttanut takaisin vanhemmilleni eron jälkeen mutta en voinut ottaa koiraa sinne. Jokainen päivä oli vaikea, juurikin tuon exän takia, ja töiden ja ajanpuutteen ja koiran mutta minä en koirasta luovu. :)

    VastaaPoista
  11. Minä ostin ekan koirani ensimmäisestä tilistä, kun olin mennyt valmistumisen jälkeen töihin. Pikkulikasta asti olin koiraa halunnut. Siitä vuoden päästä meni lusikat jakoon silloisen miehen kanssa, hetkeäkään en miettinyt koiran antamista hänelle. Sitten koiran kanssa yhdessä valitsemaan miestä: Yksi ehdokas (jota myös olin salaa halunnut pikkulikasta asti) hylättiin heti, ei pitänyt koirista, ja kohta selvisi, että muutenkin oli ihan k#&@pää. Nykyinen mieheni (kohta 1/4 vuosisadan) tuli meille pirskeisiin, makasi ekan puoli tuntia eteisen lattialla hulluttamassa koiraa. Siinä aloin häntä katsella sillä silmällä, että mikäs tyyppi tää onkaan... Hyvä valittiin, yhdessä koiran kanssa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koira on aika loistava apu kumppanien valinnassa :) Sekä poika/tyttöystävien ja ystävien. Jos koira ei tykkää tai mietinnässä oleva valittu ei tykkää koirasta niin peli on aika selvä sitten :D

      Poista
  12. Tosi hyvin kirjoitettu. Olen itse täsmälleen se 23 vuotias, joka otti koiran vähän liian kepein perustein. Ja kyse ei tosiaan ole siitä, ettenkö koiraa olisi täysin sydämin halunnut, eikä minun tilanteessani myöskään siitä, että siitä koskaan vapaaehtoisesti luopuisin. Meidän perheessä koirat on aina ollut perheenjäseniä kunnes kuolema erottaa. Minulle on aina ollut itsestään selvää, ettei koiraa ikinä anneta pois, kun koiran ottaa, se elämä sitten eletään sen mukaan.

    Mutta kuitenkin. En ikinä luopuisi omasta Luckystä, en mistään hinnasta enkä mistään syystä. Kaikki vaikeudet voitetaan ja elämä muokkautukoon koiranomistajuuden mukaan. Mutta otin rescuekoiran, mietin liian vähän ja olin naiivi ja uskoin romanttisesti "pystyn mihin vain -itseeni". En ollut henkisesti valmistautunut kaikkiin haasteisiin ja vaikka olen koiranomistajana kehittynyt huimasti ja monet ongelmat on tämän puolentoista vuoden aikana selätetty, voin rehellisesti sanoa katuneeni koiran ottamista useammin, kuin kerran. Ja kuitenkin rakastan Luckya koko sydämestäni ja elämä ilman sitä olisi tyhjää. Mutta välillä on turhan raskasta, turhan pitkiä opiskelu- ja työpäiviä, turhan rankkaa olla koiran yksinhuoltaja. Tiedän, että vaikeimmat asiat on jo voitettu ja elämä tästä eteenpäin vain helpottuu. Meidän tapauksessa toivottavasti pitkä yhteinen taival. Mutta tiedän myös, että jos minua ei olisi kasvatettu siihen, että koira on perheenjäsen josta ei luovuta, olisin saattanut luovuttaa aiemmin. Ja siksi tämä on ongelma.

    VastaaPoista
  13. Nuori koiran hankkija osuus on kyl "hiukan" yleistävä... On paljon alle 25v ihmisiä jotka eivät innostu asioista ja kyllästy niihin heti ja jotka oikeasti osaavat harkita eläinten ottamista loppuun asti ja osaavat ottaa vastuun ottamistaan eläimistä loppuun asti. Sitten on paljon niitä aikuisia joille ei todellakaan voi antaa yhtäkään eläintä. Tuollainen ikäsyrjintä on suoraan sanottuna perseestä. Pitäisi katsoa jokaista koiran hankkijaa yksilönä ja yrittää selvittää tämän kyseisen ihmisen kykenevyyttä ottaa vastuuta eläimestä, eikä ajatella ensimmäisenä ettei nuoresta ihmisestä ole ottamaan vastuuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten blogissani sanoin - myös nuorissa on hyviä omistajia. Mutta siitä huolimatta - siihen on syynsä miksi moni rescuejärjestö on asettanut ikärajoja koirien adoptiolle, kuten myös kasvattajat eivät helpolla myymään suostu pentua nuorelle. Koirista luopuu useimmiten nuoret. Eläinsuojelun kentältäkin kuuluu samaa ikävää faktaa että hyvin usein heille luovutetut eläimet kuten myös huostaanotot on nuorten ihmisten eläimiä.

      Tottakai se on ikävää että moni vastuullinen nuori ei ehkä eläintä saa vaikka olisikin aivan superomistaja. Kokemus on kuitenkin monelle koiria välittävälle taholle osoittanut että nuoret on yliedustettuina siinä joukossa jotka koirasta luopuu. Saman asian huomaa itsekin jos viettää aikaansa esim FB palstoilla joissa koirille etsitään uusia koteja. Hyvin usein profiilin takaa paljastuu nuori ihminen joka pitovaikeuksien tai muuttuneen elämän tilanteen takia koirasta luopuu.

      Uskon että jokainen vastuullinen koiria välittävä taho tekee parhaansa siinä että koiralle löytyy pysyvä, hyvä koti. Tottakai jokaista ihmistä katsotaan yksilönä - mutta kristallipalloa ei ole kenelläkään käytössä eikä oikeasti voi tietää onko ihminen nyt sellainen ja niin sitoutunut kuin sanoo.

      Poista
  14. Otin ensimmäisen oman koiran 18-vuotiaana, kun olin juuri muuttanut omilleen pienehköön yksiöön. Oli kyllä työn ja tuskan takana löytää kasvattaja, joka vastaisi omia mieltymyksiä ja joka olisi valmis myymään koiran nuorelle tytölle. Itsellä kun oli jo koiraa hankkiessa selvää, että koira tulee käyttöön ja harrastukseen, joten koiran kasvattajalla ja suvulla oli merkitystä. Sain kuitenkin aivan upean koiran, jonka kanssa ollaan harrastettu paljon. Toinen koira meille tuli reilu vuosi siitä. Silloin oli jo huomattavasti helpompi saada pentu itselle, kun talossa oli jo ennestään koira, jolla oli jo harrastuksista tuloksia. Vaikka omat kokemukset ovat positiivisia nuorena opiskelijana koiran ottamisesta en kyllä suosittele sitä kaikille. Rahan käyttöä saa miettiä ja yleensä koira sairastuu juuri silloin, kun on jo muutenkin tiukkaa. Kurssimaksuihin ja harrastuksiin palaa myös kivasti rahaa opiskelijan budjetista. Välillä myös jaksaminen voi olla tiukilla, kun koulussa on vaativia projektia tai tenttejä ja koiratkin vaativat lenkkeilyä ja tekemistä. Asunnon saanti voi myös hankaloitua koirien kanssa. Joten en ihmettele, ettei kasvattajat kovinkaan helposti koiraa opiskelijalle myy ja olisin kyllä oikeastaan hieman huolissani, jos joku opiskelijalle ilman suurempia kyselyitä myisi koiran.

    VastaaPoista
  15. Itse hankin koiran 20-vuotiaana opiskelijana. Toisen koiran otin kolme vuotta myöhemmin. Perheessäni oli aina ollut koiria joten tiesin mihin ryhdyin ja tutulta kasvattajalta oli helppo ottaa koira. Opiskeluaikoina periaatteeni oli aina, että jos tekee tiukkaa niin koiran hoidan ennen itseäni. Olinhan vastuussa koirasta. Tärkeysjärjestys oli vuokra, koira ja sitten vasta muut. Onneksi kertaakaan ei ollut ongelmia ja vakuutuksen avulla koira sai aina eläinlääkärin hoitoa jos sitä tarvitsi.
    Nyt tuo on köllötellyt tuossa vieressä jo 10 vuotta. Enkä kertaakaan ole katunut, että otin koiran nuorena. En 20-vuotiaana tiennyt mitä tekisin edes seuraavana vuotena, mutta tein päätökseni niin, että koira ei niistä kärsisi. Minulle oli itsestään selvää, että jos olin ottanut koiran, niin elän sen mukaan.
    Tekstisi on hyvä muistutus siitä, että koiraa ei tulisi ottaa hetken mielijohteesta, iästä riippumatta.

    VastaaPoista
  16. Minä kirjoitan nyt sinulle, ja toivon, että tämä luettaisiin. Minulla on kokemusta koirista kymmeniä vuosia, sekä kasvattajana että omistajana. Myös ns. pitovaikeuskoiria on ollut useita, ja palautuneita koiria. Tarkoitat varmaankin hyvää. Tai niin ainakin toivon. Tyylisi on kuitenkin täysin väärä: osoitat sormella, tuomitset, esität asiasi kaikkitietävään ja tuomitsevaan tyyliin. Yksikään nuori, joka haluaa koiran, ei tällaisen saarnan takia jätä sitä hankkimatta. Tyylisi viittaa siihen, että haluat esitellä omaa erinomaisuuttasi. Kannattaisi harkita tarkkaan, sillä kirjoitustyylistäsi kärsivät eläimet. Lainaan tähän pätkän nettikirjoituksesta, joka on todella saanut muutamat henkilöt harkitsemaan koiran ottoa, kirjoittaja tuntematon. Ota oppia. Sitä todella tarvitset.
    "Suunnitteletko koiranpentua? Onneksi olkoon! Koira voi olla ihana ja korvaamaton ystävä. On muutama asia, jotka haluaisin sinulle kertoa, ettei koira tuottaisi sinulle surua ja ikäviä asioita, vaan pärjäisit sen kanssa mahdollisimman hyvin:
    Koira tarvitsee aikaa, koulutusta ja rahallista paneutumista. Karkeasti ottaen koiranpennun kanssa menee aikaa päivittäin ainakin 3-4 tuntia, ruokaan kuluu rahaa kuussa 50-200 euroa ja koulutuksen kanssa saa tehdä paljon työtä.. "

    Lopuksi. Opettele ihmeessä kirjoittamaan suht virheetöntä suomenkieltä, muuten sinuun ei kukaan suhtaudu vakavasti. Opetteluaikana: keskity auttamaan eläimiä, ei haukkumaan ihmisiä. Siihen nimittäin voit vaikuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai täällä kommentit luetaan - siksi kommenttikenttä olemassa on ja avoin, vailla ennakkohyväksyntää ja nyyminäkin kommentointi onnistuu. Kiitos tästäkin palautteesta!

      Lukija tietenkin päättää miten kokee lukemansa - joku toinen ymmärtää kirjoittajan tiukankin sanoman - toisen mielestä taas vastaava tyyli saattaa aiheuttaa reaktion että kirjoittaja on esim liian kärkäs. Tätäkin nimenomaista kirjoitusta on kommentoitu kovasti - osa on ollut sitä mieltä että asiaa - toiset taas ehkä kanssasi enemmän samoilla linjoilla. Sehän se on juurikin bloggaamisen ydin monella; saada aikaan reaktioita ja keskustelua lukijoissa.

      Blogityyppejä on monenmoisia - kaikille lienee yhteistä kuitenkin se että ne ovat kirjoittajan oma foorumi. Tassunpohjia-blogi on aina ollut - ja tulee jatkossakin olemaan myös kantaa ottava. Koiramaailma kun ei myöskään ihan täydellinen ja virheetön ole - siitä huolimatta itselleni tärkeä. Varmasti jatkossakin blogissa tulee olemaan kirjoituksia jotka eivät ehkä kaikkia miellytä, tyyliltä tai sisällöltään. Tarkoitus ei olekkaan olla kaikkia miellyttävä lukukokemus ja saada mahdollisimman paljon sydähymiötykkäyksiä - ehkä ennemminkin ajatuksia herättävä. Suomenkielen - tai muunkaan viestinnällisen osaamisen näytönpaikka tämä ei myöskään itselleni ole, ilmaisen täällä kirjoittaessani mikä nyt milloinkin aihe sattuu olemaan ihan kuin itse haluan. Jos olet muitakin blogeja lukenut niin olet varmasti myös huomannut että jokainen kirjoittaa omalla tyylillään. Blogien ei tarvitse olla virheettömiä eikä täydellisiä millään tapaa vaan ilmentää kirjoittajansa omaa tapaa ilmaista asioita.

      Onneksi tosiaan tämäkään ei ainoa koirablogi ole. Jos sisältö tai kirjoitustyyli ei miellytä niin aina voi jättää lukematta ja siirtyä sellaisen blogin lukijaksi joka sopii enemmän omaan katsomukseen, jonka aihepiirit ei aiheuta stressiä ja mistä tulee itselleen sellainen fiilis että on kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla kaikesta eikä mieltään tarvitse pahoittaa.

      Mukavaa lähestyvää joulua ja alkavaa vuotta 2016!

      Poista
  17. Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Itse 15 vuotta koiraperheessä asuneena toteutin monivuotisen unelmani puolitoista vuotta sitten ja otin oman koiran. Asuin tuolloin vielä yksin ja kuvittelin tietäväni, mitä koiran omistajalta vaaditaan. Noh, olin väärässä.

    Pentu oli tosi aktiivinen ja kovapäinen. Jouduin heti käsittelyssä heittämään roskakoppaan "koiranpennun kanssa pitää tehdä lyhyitä lenkkejä", ja kävimme lähes päivittäin useammalla yli kolmen vartin lenkillä, viikonloppuisin metsässä meni usein reilu parikin tuntia. Ipana sai joka ilta kasin-ysin pintaan kauheita väsyräyhäyskohtauksia. Luovuin rauhoitusharjoituksista tällaisen kohtauksen yllättäessä, sillä siinäpä sitten huusi sylissä ja raateli käsiä. Niin, ja tyyppi myös heräsi puoli viideltä joka ainoa aamu ensimmäiset kolme kuukautta. Käytiin pentukurssia, jolla pentu rauhoittuikin harjoitusten ajaksi, mutta tauoilla alkoi hirveä mielenosoitus: sillä oli tylsää.

    Ekan muutaman kuukauden jälkeen meno rauhoittui, sitten alkoi tuhoaminen. Edellisistä "pentuajoista" oli kymmenisen vuotta, minkä lisäksi edellinen, perheemme koira, oli huomattavan vähätuhoinen. Tämä sen sijaan söi kaiken tuoleista olohuoneen lattiaan ja kengistä eteisen seinään.

    Yhdistettynä rankkaan kevätprojektiin ylitöineen töissä ja vähän turhan pitkiin työmatkoihin, tunnin aamulenkkiin ja parhaimmillaan melkein kolmen tunnin iltalenkkiin ja puistopörinöihin olin niin puhki, että aikaa ei riittänyt mihinkään muuhun koiran ja töiden ulkopuolella.

    Kaikesta tästä selvittiin hammasta purren, välillä turhautumista itkien, toisiimme tutustuen ja hakien elämän ja asunnon optimointia koiranäkökulmaan. Koira on maailman ihanin ja osaa nykyään purkaa energiansa sille sallittujen kanavien kautta ja itse olen oppinut hirveästi tältä mussukalta.

    Kuitenkin, koiraperheessä kasvaneellekin tämä vaivalloisuus tuli suurena yllätyksenä. Missään vaiheessa ei kuitenkaan käynyt mielessä koirasta luopuminen, vaikka välillä häivähtikin ajatus, että en pärjää tälle hirviölle. Tosin, vaikka minua olisi enemmänkin varoiteltu koiran pitämisen haastavuudesta, en tiedä olisinko kuunnellut. En mistään nimestä luopuisi koirastani, sillä jopa sen "hirviöaikoina" hyvät puolet pesivät mennen tullen huonojen puolten aiheuttaman epätoivon.

    Olen kanssasi täsmälleen samaa mieltä, että koiria laitetaan kiertoon turhan heppoisin perustein ja toivon, että ihmiset todella harkitisivat asiaa enemmän. Tämän oman kokemukseni takia kuitenkin ymmärrän nykyään myös, että joillain ei vain usko itseen riitä. Pahimpina aikoina hoin itse mantraa "parin vuoden päästä se on jo ihana". Onneksi ei tarvinnut niin kauaa odotella, vaan homma rupesi pyörimään paremmin jo viime kesän alusta. Nykyään ei uskoisi, että meidän pikku möllykkä oli joskus riiviöpentu suoraan helvetistä.

    VastaaPoista