perjantai 6. marraskuuta 2020

Ja sitten saapui Otto....

Moi! Oon Otto!


Koronakevät oli raskas meidänkin perheessä. Tosin ei varmasti todellakaan sellainen myllytys mikä monella - mutta paljon se kotiin eristäytyminen pisti miettimään oma elämää. Mäyrä menehtyi äkillisesti ja sitten oli Artun vuoro vanhuuden vaivojen vuoksi lähteä sateenkaarisillalle toukokuussa. Huomasin pian olevani koiraton. Tai ainakin vailla kotosalla asuvaa koiraa, etäkoirat Musti ja Jimpi ovat edelleen vahvasti elämässä mukana. Samahan se ei kuitenkaan ole, kuin jakaa arki joka päivä koiran tai useamman kanssa. Artun menehdyttyä toukokuussa ajattelin, että voisin olla ilman omaa koiraa. Moni muukin asia etätöissä pyöri mielessä. Yksi oli kun koirattomana huomasin ja tajusin senkin että lapseni ovat lähes aikuisia - että tarvitsenko minä enää paritalon puolikasta pihalla? Siitä kypsyi ajatus muuttamisesta. Ja sehän tapahtui; sopiva uusi koti löytyi aika äkkiä ja nyt ollaan muutettu. Korso vaihtui Kartanonkoskeen ja täällä ollaan nyt jotain viikkoja nuuhkittu uusia kulmia sen jälkeen, kun saatiin muuttohelvetti tehtyä samalla uutta kotia pintarempaten. Onneksi vanhemman poikani joka suorittaa asepalvelusta parhaillaan lomat sattuivat sopivasti, joten meitä oli kolme käsiparia hommissa. Oli se taas sellainen rupeama, että ihan heti ei innosta uudelleen. 

Kokenutta rescuetoimijaa jännittää

Palataan koiriin. Huomasin Artun kuoleman jälkeen entistä vahvemmin asioita, mitkä tunnistan itsestäni muutenkin. Olen laiska liikkumaan, tarvitsen rutiineja ja elämä ilman omaa koiraa on ihan paskaa.  Huomasin loputtomasti jatkuvan etätyöputken passivoivan minut täysin kotiin. Kun Arttu kuoli, jäi pois ne rutiinit ja ulkoilut. En varsinaisesti etsinyt uutta koiraa, mutta sitten kosahti. Ainahan sitä seuraa mitä luotettavat ja tutut rescuejärjestöt tekee sekä millaisia koiria heidän sivuilleen putkahtaa. Sitten törmäsin Rescueyhdistys Kulkurit ry sivuilla Pikku Ottoon. Oton kodinetsintäilmoituksen voit lukea täältä.  Ja yhtään sen helpommalla en päässyt adoptioprosessissa kuin kukaan muukaan, vaikka olen yhdistyksen vanha tuttu ja entinen aktiivi. Samat prässit kuin kenelle tahansa koiraa adoptoivalle ja hyvä niin! Olin jo Ottoon törmätessäni tehnyt hankintapäätöksen tästä nykyisestä kodista ja tärkeää oli siis, että koira sopii hyvin erilaiseen ympäristöön kuin missä ennen asuimme sekä siihen elämään, mitä meillä nyt eletään. Onneksi koiravaraajan kanssa päädyimme yhteisymmärryksessä tulokseen, että Oton kanssa voisimme olla hyvä match toisillemme. Eikä oltu väärässä. Ja tottakai minua jännitti ihan hirveästi. Kaikki kauhuskenaariot kävi mielessä, lähinnä oman osaamisen takia. Kun on sen 10 vuotta rescuekoiria omistanut, ollut toiminnassa mukana mittavasti ja kotihoitolaisia kotouttanut myös niin mielessä oli koko ajan, että mitä jos mä osaakkaan. Tietää että osaa, mutta silti jännitti niin ettei tosikaan. Ja tietää, että osaavia ihmisiä ympärillä yön ja päivän kanssa mutta herra mun vereni, että jännitti!

Saapuminen ja ensimmäinen viikko kotona

Kuva saapumisesta credit Rescueyhdistys
Kulkurit ry

Otto saapui pyhäinpäivänä 31.10.2020. Kulkurit kuvasivat päivästä Facebook liveä missä näette kun Ottokin saapuu - voit katsoa sen täältä. Nuoremman Oton ihmisisoveljen oltiin hakureissulla, isompi on siellä asepalveluksessa joten tapaa Oton kunhan lomat taas koittaa. Oli jännä päivä. Ja kaikki on mennyt niin hienosti! Aika helpolla Otto meidät päästänyt, muuta ei voi sanoa. Hän on täydellinen!

Vapautumista tapahtuu päivä päivältä enemmän. Otto on alusta lähtien ollut sisäsiisti, eikä ole osoittanut merkkejä eroahdistuksesta. Ulos lähtee reippaillen, eikä sielläkään mikään jännitä. Paitsi ehkä vähän jos kävellään vilkkaamman tien varrella missä kulkee bussia ja rekkaa. Utelias poika, joka rohkeasti ulkona katselee kohti remuavia lapsilaumoja ja äkillisesti käynnistettyä lehtipuhallinta häntä heiluen. Remmilenkit tekee vanhan tekijän malliin. Hissi vähän alkuun hirvitti mutta ei enää. Oma nukkumapaikka löytyi heti ensimmäisen tunnin aikana ja ruoka maistuu. Rutiinit alkaa olla kohdillaan. Tietää, missä meidän talon alaovi on ja missä asunnon. Ruoka-aikaa osaa jo vähän kytätä minun suuntaan, että nyt saattaisi kello olla olla ruokinnan verran. Autossa matkustaa hienosti myös. Iltavillit on meillä aina noin 18 aikaan, eli silloin juostaan vähän rallia ja leikkipurraan riehuten - Oton päätös tämä rutiini. Kun tätä etätyöelämää tässä edelleen eletään, on Otto jo ensimmäisen viikon aikana tullut Teams palaverien kautta tutuksi kollegoillekin. 

Kartanonkosken keisari

Otto on lunastanut kyllä paikkansa meidän elämässä pikavauhtia. Hauska koira josta olemme niin kiitollisia. Kartanonkosken keisari hän kyllä on, itsevarmana ja rohkeana töpöttää menemään ympäri kylää. Jos muuten olet Instagram käyttäjä ja haluat seurata hänen matkaansa, niin Oton tili löytyy täältä 







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti