Sureeko koirat?

Tänään tulee viikko siitä kun Miiomme lähti sateenkaarisillalle, kirjoitinkin aiheesta täällä. Tänään olisi myös Miion 10v synttäripäivä. Kun veimme Miion lopetukseen viime torstaina, odottaessamme satoi kaatamalla. Tänään, samaan kellon aikaan tuli myös kamala kaatosadekuuro. Varmasti sattumaa - mutta herätti kuitenkin muistoja viime viikosta - tasan viikon takaa ja Miion synttäripäivänä.

Rupesin sitten tuossa pohtimaan ihan kunnolla erään keskustelun seurauksena tänään - että sureeko koirat ja kuinka koirat reagoi siihen kun yksi laumasta on poissa? Internetin ihmeellisestä maailmasta löytyy artikkeli jos toinenkin asiaan liittyen. En sitten tiedä, onko kyse varsinaisesta surusta kuten me ihmiset suremme - mutta kyllä meilläkin on nähtävissä ollut reaktiota siihen että yksi on poissa.

Syöminen. Meillä on koirien ruokinta aina kaksi kertaa päivässä - aamulla ja illalla. Ruokintaan on vakiintunut tietty järjestys - ja omat paikat. Järjestys oli että ensin kupin sai Miio. Miio söi keittiössä, koirien ruokintasäiliön vieressä. Sitten kupin sai Arttu, ruokintasäiliön päälle (vinttarille helpompi korkeemmalta syödä). Sitten oli kupinjakovuorossa Jimi, joka söi näiden kahden lähellä, keittiön tason alla. Neljäntenä kuppi kuljetettiin Pipalle - joka söi olohuoneen puolella, keittiön vieressä. Viimeisenä Mäyrä joka tykkää syödä omassa rauhassaan, takkahuoneessa. Tällä systeemillä ollaan menty ja se toimii. Jos meillä on hoitolaisia niin he syövät toisessa huoneessa alkuun. Kotihoitolaisten kanssa jos ovat meillä pidempään olleet ollaan opetettu heidät syömään muiden kanssa. Tosiaan nyt - viime torstaina kun Miio ei enää iltaruualle tullut oli huomattavissa pientä hämminkiä. Kukaan ei oikeen tiennyt missä syödä ja mitä tehdä. Palloilua joka suuntaan. Sitä jatkui pari päivää mutta nyt tilanne alkaa olla jo vakiintunut - ja itsekin muistan ettei viittä kuppia tarvitse täyttää. Jimi koira on ollut huonolla syönnillä, mutta en ala huolestumaan asiasta koska Jimi pitää välillä paastoja muutenkin. Tosin luupäivänäkään ei luu maistunut, kantoi sitä hetken ja sitten hylkäsi lähtien tekemään jotain muuta. Jimi onkin aika herkkä koira - ehkä se reagoi.

Miion tyhjä peti

Nukkuminen. Kyllä, meillä saa koirat nukkua sängyssä ja meidän aikuisten sängyssä on hyvin vakiintuneet nukkumapaikat. Arttu-galgo nukkuu sohvalla jossa se saa huitoa pitkillä kintuillaan. Muut ovat sitten sängyssä. Miiolla oli vakipaikka puolison jalkopäässä. Kukaan ei ole sitä paikkaa koittanut itselleen omia, se on ja pysyy tyhjänä. Samoin ystävieni tekemä koppa Miiolle jossa Miio makasi usein päivisin - sinne ei ole kukaan mennyt - vaikka Miion elinaikana sitä muutkin koirat lainaili.

Äänekkyys. Meidän koirat ei hirveästi hauku - paitsi mäyris. Miion kuoleman jälkeen koirat ovat haukkuneet huomattavasti enemmän - ja reagoineet ulkoa kuuluviin ääniin paljon normaalia enemmän, ehkä jopa hermostuneella tavalla.

Jimi ja Mindy ovat kavereita

Eihän näistä tiedä onko kyse koiran surua, uuden paikan hakemista porukassa vai mitä. Jotenkin kyllä vain tuntuu, että koirillakin on surua ja ihmetystä ilmassa. Meille tuli eilen hoitoon meidän vakihoitolainen. Ihana tyyppi.
Mindy joka oli meillä kotihoidossa kolmisen vuotta sitten. Silloin ei vielä Arttua ja Miioa ollut. Mindy käy meillä usein hoidossa ja tuntee porukkamme hyvin - ja hänelläkin on jopa vakiintunut nukkumapaikka kun täällä on. Eilen kun Mindy tuli, hän etsi ja tutki talon läpi tarkasti nuuhkien, joka huoneen ovella piti käydä. Ajattelin, että Mindy etsii ja miettii että eikös täältä nyt yksi puutu - missäs se on? Mindy etsi Espanjan Koirien sivuilla kotia nimellä Ursula, vanhaan ilmoitukseen voi tutustua täällä. 


En tiedä, kai se meillä ihmisillä ja koirilla ottaa aikansa tajuta ettei perhe ole enää entisensä. Samalla kokoonpanolla, samoissa tiloissa kuitenkin elettiin se yli kaksi vuotta minkä Miio sai luonamme olla. Kaipa me jokainen, koirat ja ihmiset, koemme perheen pienentymisen eri tavoin ja siihen omin tavoin reagoimme.